Voi että mikä ihana päivä

Kävelin kyllä tosi paljon, ei siinä mitään.

Rupesin miettiin mun elämää ja sitä kuin en oo hyväksyny itteeni. Kritisoin itteeni jatkuvasti, inhosin mun jalkoja, mun mahaa, mun elämää. Koko elämän must on tuntunu et oon aina se kakkonen, etten ikinä oo missään parempi kun muut. Ja kun kattelin kuvia vuodelta 2007, nii mietin, et kumpa oisin tajunnu miten hyvältä näytin. Toisin kun nyt. Tuntuu ettei kukaan  ymmärrä, vaikka  kuinka yrittää, kukaan ei pääse mun pään sisälle, kukaan ei voi tietää miltä musta tuntuu.

Mitäköhän ne sanois, jos tietäis että joskus syömisen jälkeen meen oksentaa, vaan siks et tulee huono-omatunto? Entä siit et siit on alkanu tulla normaalia mulle? Tai sit siitä et otan yliannostuksii lääkkeist, vaan siks et mua masentaa? Mitä ne miettis mistään? Tajuiskohan ne mitään?

Mun pitkään vaaka-laudalla ollu elämä keinahtaa koko ajan alas päin. Elämän halu - mitä se on?

Näissä tunnelmissa: yennie,
keep yourself as strong as you can.